Sitä saa mitä tilaa, päättäjätkin, Himaseltakin

Pekka Himasen Sinisen kirjan sisällön laadusta ja rahoituksen asiallisuudesta on syntynyt vilkas keskustelu ja hyvä niin. Koko projektin tärkeintä kysymystä ei kuitenkaan ole avattu keskustelulle. Mihin tarpeeseen kirjalta odotetaan vastausta? Etsitäänkö talouden ohjaamiseen jotain uutta suuntaa vai vaan tukea vanhalle?

Kun puhutaan suomalaisten taloudellisen hyvinvoinnin turvaamisesta ja kestävästä kehityksestä, ratkaisuja voidaan etsiä kahdelta suunnalta. Toisaalta kysymällä miten suomalaisten tulee menetellä, jotta yrityksemme pärjäisivät kansainvälisen kilpailun paineessa, jossa yhä tärkeämpiä menestystekijöitä ovat mm. verojen välttäminen, alhaisen sosiaaliturvan työvoiman käyttö ja luonnonsuojelun puutteiden hyödyntäminen. Toisaalta kysymällä miten meidän tulisi toimia, jotta sellaisten kansantalouksien kilpailukyky paranisi, jotka omassa toiminnassaan noudattavat sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden periaatteita.

Tämä osittain yhteen sovittamaton tavoitteiden kaksijakoisuus ei ollut kirjan tilaajan mielessä, eivätkä sitä kirjoittajatkaan ymmärtäneet. Siksi siitä tuli sellainen sekasoppa kuin tuli.

Tarve tällaiselle kirjalle on silti olemassa. Tulevaisuuteen ja kestävään talouteen tähtäävänä sen tulee kuitenkin perustua edellä mainittuun tavoitteiden jaotteluun ja vieläpä jälkimmäistä painottaen.

Pari tärkeää lisäehtoa on kuitenkin asetettava. Lähtökohdaksi on otettava se tosiasia, ettei missään eikä minkään yrityksen tavoitteena ole työntekijöiden irtisanominen eikä kukaan pyri elinympäristönsä tuhoamiseen. Niin köyhien kuin rikkaidenkin maiden yritykset joutuvat tekemään niin vain kovan kansainvälisen kilpailun paineessa. Jos tämä paine pienenisi, sekä ihmisten että luonnon hyvinvointi paranisi niin meillä kuin muuallakin.

Kun tämä talouden kestävyydelle keskeinen käsite, kilpailupaine, on kirjoittajille aivan vieras, miten he voisivat tuottaa asiasta järkevän kokonaisnäkemyksen?

Selonteon keskiössä tulee olla globaalin kilpailupaineen alentaminen. Kun vielä tiedetään että voittamiseen kannattaa uhrata sitä enemmän ihmisten ja luonnon voimavaroja, mitä arvokkaampi on palkinto, on kysyttävä millaisia talouden arvokkaimmat palkinnot ovat. Onko kansainvälisissä laeissa ja käytännöissä kenties sääntöjä ja ominaisuuksia, joilla on tieten tahtoen kasvatettu talouden luonnollisten palkintojen arvoa? Kun rikastuminen on ilmeinen palkinto, mitkä kansainväliset käytännöt kiihdyttävät vaurauden kasaantumista harvoille?

Mitä suomalaisten tulisi tehdä, jotta he menestyisivät maailmalla mutta käyttäen keinoja, jotka haittaavat tai eivät ainakaan helpota rikkaiden rikastumista ja näin lisää talouskilpailun painetta? Sillä kilpailun kovetessa ensin uhrataan pienimmät ja heikoimmat, myös kansantalouksista.

Minusta Himaselle työryhmineen pitää antaa toinen mahdollisuus. Mutta tarvitaan parempi tehtävän asettelu. Ilman uusiin ratkaisuihin osoittavia uusia kysymyksiä odotettavissa ei ole kuin vanhoja kliseitä uusilla kuorilla ja opaskirja ojasta allikkoon. Sellaisesta on vain harmia niin tilaajille kuin tekijöillekin.