Talous ja hyvinvointi

Hyvinvoinnista on varmaankin olemassa monia selityksiä ja määritelmiä, joista taloudelliseen tehokkuuteen ja kasvuun perustuva on vain yksi. Toinen, ja mielestäni perustavampi, on se, että jokainen on oman hyvinvointinsa määrittelijä. Ihminen voi hyvin, jos hän on itse sitä mieltä, ja huonosti, jos hän on sitä mieltä, vaikka muiden mielestä hänen pitäisi olla hyvinkin tyytyväinen oloonsa. Näinhän tehotaloutta nykyisin kaupitellaan: Kyllä sinun täytyy nyt olla tyytyväinen, koska tulosi ovat kasvaneet kahdella kympillä kuussa. Mitä sillä on väliä, vaikka johtajien palkat ovat kasvaneet kahdella tonnilla kuussa. Ethän vain ole kateellinen.

Näillä selityksillä siitä, miten ihmisten pitäisi talousteorian mukaan tuntea, pyritään mitätöimään heidän aidot tunteensa, jotka kohdistuvat talouden epäreiluuteen. Onneksi, kuitenkin, ihmiset todellisuudessa arvostavat reiluutta enemmän kuin rikastumista. Tästä on tehty lukuisia psykologisia kokeita.

Ajatus siitä, että ihmisten omat, aidot tunteet ovat ratkaisevia ja että yhteisten instituutioiden pitäisi rakentua niille, toteutuu demokratiassa. Se perustuu siihen, että jokaisen mielipiteelle siitä, millaisessa yhteiskunnassa hän voi hyvin, annetaan sama paino. Noudatetaan vapaata tietojen jakoa ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. On tosin huomautettava, että nykyinen enemmistödemokratia on tässä suhteessa vielä kovin puutteellinen rakenne. Teoreettisesti paremman rakenteen määrittelyssä on jälleen viitattava kirjaani.

Toisin kuin demokratia harvainvalta perustuu näkemykseen, että valitut harvat tietävät myös muiden kansalaisten puolesta, mikä heille on hyväksi. Tällaisen tiedon arkkityyppinä on uskonto. Sinä voit hyvin, jos uskot pyhiin kirjoituksiimme ja teet niin kuin sanomme. Näistä asioista ei toisinuskovien mielipidettä kysytä. Nationalismi on toinen tapa määritellä ihmisten hyvinvointi ylhäältä päin. Sinä voit hyvin, jos maamme voi hyvin. Eikä tähän tarvita demokratiaa vaan päättäväisesti maan etuja ajava valtapuolue, tehokkaat sotavoimat ja tottelevaiset kansalaiset.

Nyt vallassa on taloudelliseen hyvinvointiin uskova ideologia, ekonomismi. Sen mukaan siis sinä voit hyvin, jos kansantalous kasvaa. Eikä tähänkään hyvinvointiin tarvita demokratiaa. Sinun on vain tehtävä niin kuin talouden etujoukko, pankkiirit ja muut yritysten omistajat ja johtajat sanovat. Niinpä kansalaiset uskovat ja tottelevat – aikansa. Sillä ennemmin tai myöhemmin tämäkin harvainvalta paljastuu vain pienen joukon tavaksi kerätä valtaa ja vaurautta lähinnä itselleen. Samalla heidän käyttämänsä hyvinvoinnin selitykset paljastuvat virheellisiksi.

Tavallaan ne talousteoreetikot ovat kuitenkin oikeassa, jotka väittävät, että ilman ulkoisvaikutuksia tai jotain kieroa dynamiikkaa kuten monopoleja tms. vaihdantaan puuttuminen tuhoaa taloudellista kasvua – riippumatta siitä, keiden hyväksi kasvu koituu jos kenenkään. Ongelma on siinä, että kaikilla vähänkin suuremmilla taloudellisilla projekteilla on aina ulkoisvaikutuksia, ja toiseksi siinä, että jos ja kun vapaan kaupan kohteina ovat myös kaupankäyntioikeudet, talouden kiero, polarisaatiota kasvattava ja voimankäyttöön ajautuva dynamiikka syntyy aivan itsestään. Eikä tähän tarvita poliittisesti säädeltyjä kaupankäyntiä rajoittavia oikeuksia kuten tekijänoikeuksia, patentteja ja muita kaupan monopoleja vaan talouden kieroutumiseen riittää talouden toimijoiden toisilleen antamat/myymät erioikeudet, yksinmyyntioikeudet, erityiskohteluoikeudet, erilaiset hinnat eri asiakkuuksille, yritysten omistusketjut, säädellyt pääsyt tuotteita ja hintoja koskevaan informaatioon jne.

Siksi talouden harvainvallasta päästään vasta, kun ymmärretään, mitä demokratia tarkoittaa taloudelliseen valintaan sovellettuna.

Libertaarinen väärinkäsitys

Libertaarinen väärinkäsitys sisältyy sen päälauseeseen, joka voidaan muotoilla vaikkapa seuraavalla tavalla: kun kauppaa käydään, jokainen vapaaehtoinen vaihtokauppa lisää hyvinvointia, koska se on vapaaehtoinen. Ellei kumpikin osapuoli hyötyisi, kauppaa ei syntyisi. Jokainen ulkopuolinen puuttuminen, jolla estetään jonkin vapaaehtoisen vaihtokaupan tapahtuminen, estää tällaisen hyvinvoinnin kasvun, joka osaltaan lisää koko yhteisön hyvinvointia.

Tällä tavalla vapaa talous johtaa yksityisistä hyvinvoinnin lisäyksistä huolimatta yhteisen hyvinvoinnin vähenemiseen. Se johtuu seuraavasta asiasta.

Ihmiset syntyvät erilaisilla ja eriarvoisilla resursseilla varustettuina. Jotkut ovat vahvempia, jotkut älykkäämpiä, jotkut sosiaalisempia kuin toiset. Toisilla kaikki asiat ovat paremmin kuin toisilla; taloudeksi muutettuna, joillakin on kymmenen kanaa kun joillakin on yksi tai ei yhtään. Kun nämä käyvät vapaata kauppaa keskenään, kymmenen kanan omistaja voi myydä sille, joka on juuri syönyt ainoan kanansa, yhden kanan sellaista työpanosta vastaan, jolla kyseinen kanojen omistaja kasvattaa itselleen kaksi uutta kanaa. Näin hän molempia hyödyttävällä kaupalla kasvattaa kanojensa määrää kanoja omistamattoman saadessa vain nälkänsä tyydytettyä. Kun tällä tavalla vapaa kaupankäynti kattaa koko yhteisön, osa muutaman kanan omistajista onnistuu hyödyntämään heikompiensa nälkää ja nousee omistusrankingissa, mutta valtaosa heistä putoaa vähitellen kroonisesti nälkäisten joukkoon. Tällainen yhteiskunta polarisoituu vastakkaisiksi leireiksi, jotka ryhtyvät vihanpitoon sen eri muodoissaan, ja se heikentää yhteistä hyvinvointia.

Edellä kuvattu teoriassa vapaa kilpailu talouden resursseista kehittyy käytännössä taloudellisesti vahvempien vapaudeksi hallita muiden työtä aivan samalla tavalla kuin vapaasti aseita ja kahdenvälisiä sopimuksia käyttävä valtakilpailu johtaa säätyjen ja/tai yksinvaltiaiden vapaudeksi hallita alamaisiaan.

Politiikassa tätä vahvempien vapautta on rajoitettu demokratialla, sen idealla ja siitä johdetuilla käytännöillä. Demokratiassa vapaus on vapautta alhaalta päin, jokaisen yhtäläistä vapautta valtaan, eikä tällä siis tarkoiteta sitä, että kaikilla on oltava sama vapaus käyttää aseita ja solmia sopimuksia. Tällä tarkoitetaan sitä, että yhteisiä sääntöjä laativa elin valitaan vaaleilla, joita leimaa vapaa tiedonvälitys ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Vallanpitäjiä kielletään sensuroimasta kansalaisten toisilleen antamia tietoja. Samoin rajoitetaan vallanpitäjien ja kansalaisten vapautta yksityisiin sopimuksiin, erityisesti sopimuksiin nimettyjä henkilöitä tai ryhmiä koskevista erikoisista eduista tai kohteluista. Äänioikeus ja sananvapaus eivät kuulu ostettaviin eivätkä sopimuksenalaisiin asioihin.

Demokraattisella hallinnolla on onnistuttu kansallisesti rajoittamaan paitsi poliittisen vallan keskittymistä niin edellä kuvatun vapaan talouden polarisoivaa vaikutusta. Taloutta on säädelty erilaisilla hyvinvointia tasaavilla toimilla. Vapaan kaupan kansainvälistyessä nämä toimet menettävät kuitenkin tehoaan ja polarisaatio voimistuu. Tässä on tämän päivän yhteiskuntien keskeinen ongelma. Eikä siihen ole kuin yksi teoreettisesti kestävä ratkaisu.

Taloudellisen vallan käyttöä on rajoitettava vastaavalla demokratian idean soveltamisella kuin politiikassa on tehty. Kaupankäyntiä on rajoitettava ymmärtämällä vapaus vapautena alhaalta päin, jokaisen yleisenä ja yhtäläisenä ostamisen vapautena. Tämä vapaus voi toteutua vain niin, että taloudellisia resursseja hallitsevilta, omistajilta ja myyjiltä, kielletään antamasta eri ostajille, yksilöille tai yhteisöille, erilaisia pääsyjä resursseihinsa. Siten myös tuotteita ja hintoja koskevien tietojen täytyy olla kenenkään sensuroimattomia, kaikille avoimia. Osto-oikeus sen enempää kuin tuotteita ja hintoja koskevat tiedot eivät voi olla ostettavia tai sopimuksenalaisia asioita. Vasta tälle periaatteelle rakentuvassa taloudessa markkinat toimivat niin kuin niiden toivotaankin toimivan, yhteistä hyvää edistäen. Paras selitys siitä, millaisiin käytäntöihin demokratian idea talouteen sovellettuna johtaa, on tässä kirjassa.

Patentit ja yhteismaan tragedia

Patenttikeskusteluissa minua on häirinnyt se lähes yksimielisesti hyväksytty lähtökohta, että teknologian kehittäminen asetetaan ihmisten ja yhteiskuntien ykköstavoitteeksi. Selviönä pidetään, että mitä nopeammin tekniikka kehittyy, sitä paremmin ihmiset ja yhteiskunnat voivat. Muista tarpeista, kuten rauhanoloissa elämisestä ja turmeltumattomasta luonnosta nauttimisesta ei niin väliä, paitsi jos niitä voidaan tuotannollisesti hyödyntää. Jos patentit edistävät tekniikan kehitystä, ne ovat oikein, ja jos ne eivät sitä tee, ne ovat väärin.

Minusta tämä arviointiperuste on aivan liian kapea. Paljon tärkeämpi kysymys on se, miten patentit vaikuttavat yhteiskuntien yhtenäisyyksiin ja luontosuhteisiin. Pahentavatko ne sosiaalisia konflikteja ja aiheuttavatko ne lisäpainetta luonnon hyödyntämiseen verrattuna talouteen, jossa tekniikan kehitystä ei yritetä patenteilla kannustaa.

Toisin sanoen, pahentavatko patentit yhteismaan ongelmaa, luontoa ja ihmisiä kuluttavaa kilpailua niistä periaatteessa niukista fyysisistä voimavaroista, joita luonto ja ihmiset valtaajilleen tarjoavat, vai helpottavatko patentit sitä. Jos patentit pahentavat yhteismaan ongelmaa, ne ovat huonoja, jos ne helpottavat sitä, ne ovat hyviä.

Tähän on selvä teoreettinen vastaus - ei tarvitse spekuloida kuvitelluilla käytännöillä, niin kuin käy kiistellessä siitä, kehittyykö tekniikka nopeammin patentillisessa vai patentittomassa taloudessa.

Yhteismaan ongelma on sitä pahempi, mitä arvokkaammasta maasta on kyse. Jos maalla ei ole mitään arvoa, ei ongelmaakaan ole. Nostaako patenttijärjestelmä valtauskilpailun kohteena olevan maan eli tässä tapauksessa kaikkien luonnon ja ihmisten tarjoamien resurssien arvoa vai laskeeko se sitä? Selvästi se nostaa valtauskohteiden arvoa. Yksinoikeudethan juuri tekevät kohteensa valtauksiksi ja nostavat keksintötyöstä saatuja palkkioita, jotta ne kannustaisivat parempiin keksintöihin. Totta kai monopolien omistaminen on arvokkaampaa kuin toimia ilman niitä, ja niiden valloittamiseksi kannattaa uhrata enemmän kaikkia mahdollisia voimavaroja kuin käy monopolittomassa taloudessa. Yksiselitteinen vastaus on, että patenttijärjestelmä pahentaa yhteismaan ongelmaa.

Jostain syystä tämä peruste ei kuitenkaan ole, vielä, löytänyt tietään patenttien - kuten myös tekijänoikeuksien, joita koskee sama logiikka - hyödyllisyydestä käytyyn keskusteluun. Ehkä ihmiset välttelevät vastauksia, jotka selvästi osoittavat muutoksen tarpeen, ja mieluummin kiistelevät asioista, joita ei edes periaatteessa voida ratkaista puoleen eikä toiseen. Näin ei tarvitse muuttaa mitään.